keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Miten kohtelemme heikoimpia eli vaaliuurnilla tavataan

Kuka sen lie sanonut, mutta samaa mieltä olen. Vapaasti mukaillen: yhteiskuntamme sivistyksen taso mitataan sillä, miten kohtelemme heikoimpia jäseniämme.

Minua ovat kaihertanut pitkään leipäjonot, lapset jotka jäävät paitsi lämmintä ruokaa, nuoret, jotka kokevat ettei elämällä ole mitään heille tarjota, aikuiset, joiden ainoa lohtu on pullo tai piikki, vanhukset, joita kukaan ei käy katsomassa.. kylmät varpaat, pelokkaat sydämet ja toivottomat aamut, loputtomat pimeät yöt. Se kaihertaa ja vaivaa.

Helsingin Sanomat julkaisi helmikuussa jutun Toimitusjohtajasta tuli leipäjonon jakaja
Ote Mari Karttusen artikkelista:

"Lasten ja nuorten hätä valkeni Backmanille Myllypuron Shellillä.

Kaksi poikaa laski kolikoitaan. Pojat pohtivat, pitäisikö rahoilla ostaa sämpylöitä. He päättivät kuitenkin ostaa makaroneja, sillä arvelivat nälän pysyvän niillä kauemmin poissa.

Myöhemmin Backman kuuli tutuilta opettajilta, että lapset tulevat maanantaisin kouluun nälkäisinä. Kotona kun ei ole viikonloppuna kukaan huolehtinut heistä."


Maanantainen nälkä on tuttua monissa kouluissa. Ruokaa varataan maanantain lounaalle enemmän - ja niin on tehty pitkään. Suomalainen lämmin koululounas on hieno asia. Se takaa, että lapset saavat kouluvuoden aikana viisi kertaa viikossa tasapainoista ruokaa. Koululounas on vain yksi, pieni esimerkki siitä, miten yhteiskunta pitää huolta.

Sydämeni nitkahtaa sijoiltaan, kun ajattelen näitä poikia. Haluan että yhteiskunta huolehtii heikoimmistaan, sekä vanhemmista että lapsista. Että vanhemmilla olisi mahdollisuuksia ja kyky tarjota ruokaa ja huolenpitoa lapsilleen. Meillä ei ole lupaa päästää ihmisiä putoamaan turvaverkon silmukoiden läpi tyhjään, aaltoavaan myrskyyn.



Yhteiskunta on sitä, mitä me siitä teemme.


Minulla oli ilo kuunnella kahden eduskuntavaaliehdokkaan keskustelua tulevaisuuden työelämästä. Halusin puhua leipäjonoista ja näistä pojista laskemassa roposiaan, mutta hetket pyytää puheenvuoroa olivat vähissä ja keskustelu kulki toiseen suuntaan. Meillä kaikilla oli paljon sanottavaa siitä, miten valtiota pitäisi johtaa. Ainakin näin neljän vuoden välein sana on vapaa ja jokaista kuunnellaan.

On hienoa, kun ihmisillä on sanottavaa, ja on ensisijaisen tärkeää että he tulevat kuulluiksi.

Minä nostan hattua eduskuntavaaliehdokkaille, he joutuvat elämään monta kuukautta julkisina eläiminä. Jokaista sanaa tulee punnita, ja mihin vain tulee olla mielipide. Työhaastattelu on pitkä ja monipolvinen, ja ne 200 onnekasta jotka aloittavat unelmiensa työpaikassa, joutuvat tekemään hartiavoimin hommia ja ottamaan vastaan kottikärryittäin kritiikkiä. Voimia heille siihen!

Vaaliuurnilla tavataan - valitaan hyvät tyypit pitämään huolta meistä.


Kuva: Reetta Gustafsson

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti